Jyväskylän Suurajot 1969
Hei taas, vuorossa on Karin lomakuukausi ja minä tungen teille taas ralliautoja. Viimeksi kirjoitin, että toivon saavani esitellä seuraavaksi hienon suomiklassikon ja onnistuihan se, oikein kaksin kappalein.
Esikuvat osallistuivat Jyväskylän suurajoihin vuonna 1969, Jorma Lusenius tehtaan Alpinella ja Markku Alen R8 Gordinilla, samalla jolla Lusenius ajoi vuotta aiemmin. Suurajojen alla Lusenius johti SM-sarjaa melko selvästi ja lukeutui kärkikuljettajiin, kun Alen taas oli nuori lupaus ja vasta noussut yleiseen luokkaan, joten hyvin erilaisista lähtökohdista nämä herrat ralliin starttasivat.
Alenin kohdalla hyvä tulos olisi plussaa, mutta varsinaisesti kukaan ei odottanut mitään. Luseniuksella taas oli allaan hieno auto ja mielessään kilpailun voitto, mutta kovasti epäiltiin, miten matala Alpine soveltuu Suomen hyppyihin. Mitään tietoakaan asiasta ei vielä ollut, sillä tämä oli Alpinen ensiesiintyminen Suomessa.
Lähtöluettelossa oli kaikkiaan 125 autoa, joista 14 oli Renaulteja, Lussarin Alpinen lisäksi kilpailuun lähti kolmetoista R8 Gordinia. Lähtöjärjestys ei ollut ihan vastaava kuin nykyralleissa. Ihan alkuun lähtivät pikkuautot, sitten naiset, mutta jostain syystä Lusenius oli laitettu sinne väliin eri luokan autolla, kun R8:t kisasivat luokissa 3 ja 9, Alen luokassa 3 ja Lusenius luokassa 7.
Nykyään kun kovimmat kuskit ja laitteet lähtevät ensin, tuohon aikaan kisan edellisvuoden voittaja ja ennakkosuosikki Hannu Mikkola lähti vasta numerolla 33. Mikkola myös voitti tämän kilpailun, Alen oli yleiskisan yhdeksäs ja luokan 3 voittaja. Luseniuksen kohdalla epäilyt hyppyreistä osoittautuivat todeksi, kun heti kakkospätkällä, joka oli samalla ensimmäinen metsäerikoiskoe Harjun jälkeen, Lusenius jäi pohjista puoli minuuttia.
Erikoiskoe neljä oli jo sitten liikaa, yli 30-metrisen hypyn jälkeen Alpine laskeutui pehmeään, soiseen ojaan. Siellä vierähti aikaa seitsemän minuuttia ja parin Lusenius-Halme aikakorttiin merkittiin maksimipisteet 700. Tästä ei vielä lannistuttu, vaan matka jatkui, mutta Lussari kävi vielä toistamiseen ulkona ja kun autoletka saapui lauantaiaamuna Saarijärven tauolle, oli Alpinen pohjapanssari kulunut puhki, kytkimeen oli päässyt hiekkaa ja kilpailu jäi kesken. Tosin se jäi kesken myös yli kuudeltakymmeneltä muulta kilpailijalta ja määrä saattaa kuulostaa isolta, mutta pitää muistaa, että Jyväskylä oli silloin pitkä kilpailu, yksityiskuskien autot lähes vakioita ja siirtymätkin olivat pitkälti soratietä ja kiire oli kova.
Mainittakoon että Lusenius ajoi muut kotimaiset rallit R8 Gordinilla ja voitti suomen mestaruuden tuolloin 1969.
Merkkien metsästystä
Olin jo kauan halunnut Alpinen pienoismallin suomiautokokoelmaani ja viime jutussa mainitsemani Ranskalaisen Rallye-miniaturen kanssa sovittiin kolme vuotta sitten, että hän tekee Luseniuksen Monte-auton dekaalit. Pengoin kuvia ja logoja, piirsin raakavedokset ja heidän piti tehdä teipit, mutta vielä ei ole näkynyt. Kun sitten tutustuin Italialaiseen tekijään, ehdotin taas samaa ja hän kysyi, kelpaisiko suurajoversio. Totta kai kelpasi, mutta minun työkseni jäi etsiä kuvat ja kaikki mainokset sekä niiden paikat. Italian kaverilla on joku suurajokirja ja hän oli vaan huomannut, että tällainenkin mahdollisuus olisi, mutta kuvia hänellä ei ollut.
Kun homma lyötiin lukkoon, hän ehdotti, että tehdään Alen samalla. Mietin ensin, ettei kannata, sillä eräs kotimainen mallikauppa on jo tehnyt tämän version. Totesin kuitenkin, hetken sellaista mallia katsottuani, että se on täysin mielikuvitusauto, joten tehdään myös Alen. Mielikuvitusautoja tehdään ja myydään ihmeen paljon, tarkoitan sellaisia missä ovinumerot ja ehkä rekisteri ovat oikein ja loput on arvottu. Itse en oikeastaan voi sietää niitä malleja, eihän se ole silloin sen kyseisen auton pienoismalli, jos siinä on väärät mainokset ja usein myös vääriä yksityiskohtia.
Olen hiljaa ihmetellyt, miten ne kelpaavat hyvin ns. kovemman luokan kerääjillekin, siis henkilöille, jotka keräävät nimenomaan suomiautoja, kirjallisuutta, rekvisiittaa jne. Kun olen joiltain asiaa kysynyt, vastaus on, että en ole niin turhan tarkka. Paljon kehumani Trofeu on myös alkanut harrastaa enemmän ja enemmän sitä, että laitetaan ne merkit, mitkä helposti löytyy ja loput saa jäädä pois tai keksitään jotain kivaa tilalle. Kun malli maksaa jo 80 euroa, mielestäni on oikeus odottaa, että teippaus on tasan tarkkaan oikein. Jos olen nyt ostellut Trofeun autoja (paljoa en pysty), puuttuvat ja väärät teipit on korjattu Italian kaverin avustuksella.
Ei ole helppoa löytää kaikkia mainoksia tällaiseen vanhaan malliin, sitä en väitä, mutta silloin pitäisi olla tekemättä, Trofeu nyt tuntuu puskevan uutuuksia liukuhihnalta, laatu on laskenut muutenkin, autot ovat muovia ja hinta vaan nousee…
Näihin juttumme autoihin löytää helposti etupään kuvia ja joitain, ennen kilpailua otettuja poseerauskuvia, mutta siitä alkaakin se vaikea ja mielenkiintoinen osuus. Mitä oli katolla, entä takakannen päällä? Nämä autot tuottivat paljonkin päänvaivaa, mutta mielenkiintoista sellaista. Katolla ollut olutmainos oli vaikein, sen saattoi nähdä muutamasta muusta autosta, mutta ei kokonaan. Selasin erilaisia nettisivuja ja kirjoja, kunnes lopulta osui silmiin mustavalkoinen kuva kadunvarsimainoksesta, joka näytti ihan samalta.
Varmistelin asiaa muutamalta vanhemmalta suurajohistorian tallettajalta ja lopulta Jyväskylässä asuva, tällaista materiaalia keräävä Veli-Matti Pentikäinen vahvisti asian. Sitten penkomaan etikettien värejä ja tuossa lähikuvassa on lopputulos.
Eihän se mikään maailman hienoin kuva ole, mutta tässä mittakaavassa paras mihin oli mahdollisuus. Toinen pähkinä oli Alpinen takakansi, eli miten nuo mainokset oli laitettu. Siihen löysin leikekirjasta oheisen, vanhan lehtileikkeen ja näin palapeli alkoi valmistua. Alenin autosta löytyi helpommin kuvia, suurin kysymys oli tuo perhefirman mainoksen väri. Onneksi se oli käytössä vielä 1973 Volvossa, siitä löytyi värikuva ja nuo kaikki muut ovat järjestäjän mainoksia, joten riittää kun löytää yhden hyvän värikuvan, ihan kenen autosta tahansa. Nyt se oli Timo Mäkisen Saab, josta oli monta hyvää värikuvaa.
Tuolloin 1969 mainoksethan eivät olleet tarroja paria poikkeusta lukuun ottamatta, vaan liimapaperia tai tavallista paperia, joka kiinnitettiin maalarinteipillä. Voin kertoa, että niitä sateisen suurajoyön jälkeen otettuja kuvia on tullut nähtyä paljon. Mainoksesta on jäljellä vain rippeet tai pelkät teipinpalat ja siinä kohtaa ei paljoa naurata. Kun teimme 1968 top 3 autot, piti päättää, onko kyseessä ennen lähtöä, kisan aikana vai palkintojen jaossa-versiot, sillä viimeksi mainittuun tuli vielä ekstramainoksia, kun taas lauantaina otetuissa kuvissa ei ollut kuin Omegan tarrat. Nämä ovat nyt kilpailun aikana-versioita, Alenin autoonkin liimattiin lisää mainoksia maalissa.
Kun kaikki oli löydetty, lähetin kaikki kuvat ja raakapiirrokseni Pietrolle Italiaan, sain paluuviestinä ehdotuksia ja kuvia ja taas piti tarkistella, onko kokoluokka oikea, onko väri oikea jne. sillä tämä muutoin mainio teippimies on pahasti unohtelevaa sorttia. Lisäksi mies pyörittää pubia ja piirtelee näitä hiljaisina tunteina, mutta unohtaa tallentaa jonkin muutoksen ja sen huomaa vasta, kun saan valmiin arkin käteeni ja testaan, sopiiko kaikki paikalleen. Lopulta, muutaman korjauksen jälkeen kaikki saatiin sopimaan ja pääsin tekemään autoja.
Aihion etsintä
Toinen kiinnostava juttu on löytää mahdollisimman hyvät aihiot. Taaskaan en haluaisi mielikuvitusautoa, varsinkin peilien, lisävalojen ja vanteiden tulisi olla oikeanlaiset.
Alpinen kohdalla tarvittiin neljä autoa, jotta sain rakennettua kaksi. Halusin pisarapeilin olevan ovessa ja lisävalojen paikallaan, lisäksi takana piti olla pätkäpuskurit.
Tuollainen kuvien Monte auto löytyi helposti, mutta törmäsin tosi kummalliseen ongelmaan.
Yleensä lehtisarjan mallissa teipit ovat kiinni pyhällä hengellä, jos silläkään, mutta tässäpä ne oli päätetty niitata niin kunnolla, ettei varmasti irtoa. Ei auttanut teipinliotusaine, ei yhtikäs mikään vaan maali irtosi mukana. Ei kaikki, mutta tarpeeksi, jolloin kypsyin, ostin kaksi siviiliautoa ja vaihdoin nuo puskurit, tummennetut valojen lasit, peilin ja pohjalevyn vanteineen, eli kuvassa ne on jo vaihdettu.
Vanteista jouduttiin nyt tinkimään, aluvanteet ne kyllä ovat, mutta väärää mallia. Oikeaa mallia ei ollut edes pikkuosia valmistavalla portugalilaisella putiikilla, joten näiden kanssa oli tultava toimeen. Tässäkin tapauksessa ralliauton ”valmistaja” oli Altaya, siviiliauton taas Atlas, mutta kaikki nämä tulevat samasta PCT:n uunista ja näin myös osat olivat vaihtokelpoisia. Vanhempaa Trofeuta löytyy kyllä edelleen, malli täyttää kaikki kriteerit, mutta hinta tulee vastaan. Jos aihio maksaa 70 euroa ja teipit siihen päälle, siitä pitäisi saada 150€ myydessä, eikä varsinkaan Suomessa kukaan halua sellaista hintaa maksaa.
R8 Gordinin piti olla läpihuutojuttu, onhan niitä mm. Ebay pullollaan, vaan taas opin uutta.
Kun halusin auton, jossa on pisarapeili ja nimenomaan lokasuojassa, kirkkaat valot sekä peltivanteet ilman pölykapseleita, minulla olikin taas käsissäni ongelma.
Keltalamppuisia on paljon, pölykapselimalleja vielä enemmän, mutta se peili. Vähän puolivahingossa rupesin katsomaan ratapuolen malleja ja sieltähän tämä auto löytyi, alustan tekstin mukaan autolla on ajettu Ranskassa Paun radalla 1969 joku koppiautokilpailu.
Kaikki mainokset olivat printtiä, mutta onneksi niitä ei ollut paljoa. Mallin valmistajaksi kerrotaan Eligor, mutta pikkutarkkuus, maalipinnan roskat ja ikkunoiden kummallinen suttu kertovat, ettei tällä kiinantuotteella ole mitään tekemistä niiden Ranskassa joskus tehtyjen Eligorien kanssa.
Jos ollaan ihan tarkkoja, tuo taustapeili olisi saanut olla vielä hiukan edempänä, mutta ei sellaista tuuria osu kohdalle, onneksi löytyi edes tämä versio. Juuri eilen etsin lisää, mutta oli loppu ja kirkaslamppuisia siviiliautoja oli kyllä, mutta kaikissa kiiltävät kapselit.
Olisin tehnyt näitä lisää, kun muutama keräilijä olisi sellaisen halunnut. Kokonaan peilitön käy kyllä, em. Portugalin firma tekee ihan kaikkia peilejä, ja siis putiikin nimi on Prorally43.
Mittakaava molemmissa on tuttu 1:43, mutta sitä en osaa sanoa, ovatko autot keskenään oikean kokoisia, niin harvoin näkee tuollaisen yhdistelmän livenä. Eri valmistajien saman mittakaavan autothan poikkeavat lähes aina toisistaan, näissä sitä ei huomaa mutta 1:18 kokoisissa malleissa eron huomaa heti. Vaikka nämä nyt ovat samalta tehtaalta, muotit voivat olla varsinkin R8:n kohdalla vanhaa Eligorin perua jolloin heittoa voi jo tulla.
Mukavaa rakentelua
Sisältä nämä molemmat olivat täysin vakioita, taivutin sinne jonkinlaiset kaaret, vaihdoin vanhan mallin kuppipenkit ja liimasin kilpavyöt. Kumpaakin esillä olevaa mallia on tehty kaksi kappaletta, nämä ovat omassa kokoelmassani ja ne kaksi muutakin jäivät kerhoon. Omaani liimailin vielä roiskeläpät, niihin kahteen muuhun en, sillä kokemus on opettanut, että ne irtoavat kuljetuksessa aina. Se on kyllä kumma juttu, sama liima, joka liimaa pinsetit kiinni sormiin ja pöytään, sormen kiinni pienoismalliin, silmät umpeen jne. ei pidä niitä muoviläppiä paikallaan.
Jos vähääkään on automies ja tallista löytyy mattamustaa väriä, on tällaisten vanhan mallin läppien teko varsin helppoa. Sopivaa muovia on paljon tarjolla, kirsikkatomaattirasia käy hyvin. Väri vaan pintaan ja sitten leikkelee sopivan kokoiset läpät ja liimaa kiinni.
R8 Gordiniin ei tarvinnut lisäillä ulkopuolelle muuta kuin lisävalot ja sitten suorittaa normaali teippaus. Se on leppoisaa ja mukavaa hommaa sen jälkeen, kun teipit on saatu kaikin tavoin valmiiksi ja ne ovat lisäksi laadukkaita. Näissä on kirkas kalvo alla, mutta se on niin ohut, ettei se paljaalla silmällä näy, joten logoja ei tarvitse leikellä ihan reunoja myöten.
Alpineen tehtiin nuo aiemmin mainitut elinsiirrot, jonka jälkeen teippaushomma oli varsin mukavaa puuhaa. Harvoin saa tehdä puhtaaseen koriin, mutta nyt sai. Vähän oli ahdasta tuossa C- pilarin kohdalla, mutta niin oli esikuvassakin. Myyntimalli oli tehdessä kuin kaupan hyllyltä, mutta tässä omassani on pari pikku virhettä. Auto otti kaksikin kertaa ns. nokkaperät pöydältä lattialle ja etupuskurin kulma tietenkin katkesi. Itse en huomaa liimausta, mutta jos mallin tekee ”asiakkaalle”, tällaista korjattua ei voi myydä virheettömänä. Samoin kyljen hopearaita oli mennyt printatessa jotenkin oudosti. En tiedä oliko väri levinnyt vai mitä oli tapahtunut ja puolisokeana huomasin virheen vasta näistä kuvista.
En malttanut jättää sitä siihen kuntoon, joten sen jouduin omassani korjaamaan ja yhdessä etuviistokuvassa siihen on leikattu hopean värinen teipinpala. Muissa kuvissa vika näkyy, mutta en jaksanut aloittaa alusta. Vähän tuo paikattu kohta on leveä, mutta kelpaa tuonne vitriinin oikein hyvin. Kuvissa aurinko tekee omituisia heijastumia, mutta maalia näistä ei puutu, vaikka siltä näyttääkin.
Dekaaliarkkeja on mennyt jonkin verran kaupaksi Suomessakin, toimitan näitä edelleen ja myyn eräässä Facebookin malliryhmässä. Ainakin Karin ja Japin kautta saa linkin/ yhteystiedot mikäli kiinnostaa. Toimitusajat ovat hiukan pitkiä, koska yhtä arkkia ei kannata postikulujen takia tilata, joten kiireisille nämä eivät sovi, ellei halua tilata suoraan tekijältä ja maksaa kymppiä kuluista. Hän kun ei lähetä mitään ilman, että kirje on kirjattu. Kuulemma italian posti hukkaa tai varastaa kaiken, mikä ei ole kirjattua.
- Markku Rantanen -